Arvoisa suurlähettiläs. Arvoisa Suomenpoika. Kunnioitetut sotiemme veteraanit. Hyvät naiset ja miehet.
Olemme kokoontuneet kunnioittamaan ja muistamaan niiden sankarivainajien muistoa, jotka ovat kätketty tai kiveen kirjoitettu näillä hautakummuilla. He antoivat sodassa suurimman uhrin mitä yksittäinen sotilas voi antaa, kaatumalla taistelussa sankarivainajana. Nuorempi polvi miettii, mikä oli se voima ja tahto joka saattoi veljeskansamme Viron nuoret miehet taistelemaan Suomen rintamalle, kun sama vihollinen olisi ollut löydettävissä lähempänäkin Viroa.
Oma maailmankuvani avautui laajemmaksi kun luin kirjaa, joka kertoi juutalaisten kohtaloista jatkosodan aikana Suomessa sekä Virossa. Kirjasta kävi hyvin selville saksalaisen vallankäytön periaatteet. Vaikka puhdistuksen kohteena olivat varsinaisesti vanhat kommunistit, niin kyllä kohtelu oli kylmää juutalaisille sekä kaikille muillekin joista ei pidetty. Miettiessäni asioiden perusteellisuutta on tullut vahva käsitys siitä, että kansallismieliset vahvat virolaiset Suomenpojat vaistosivat aidon aseveljen olevan vain Suomessa, täällä Suomenlahden takana. Suomen itärintamalla Suomenpojat taistelivat yhteistä perivihollista vastaan yhdessä suomalaisten kanssa.
Sanotaan, että sodan muistot kiillottuvat sitä kirkkaammaksi, mitä pidempi aika tapahtumista on kulunut. Sankarivainajien muisto ja kunnia on aina ollut kristallin kirkas. Edes suomettumisen aikoina kun veteraanien asemaa ei yleensä arvostettu, sankarikuoleman kohdanneiden antamaa suurimman uhrin arvoa arvostettiin kaikkien toimesta.
Suomalaisessa historia- ja romaanikirjallisuudessa ei yleensä tappioista ole kirjoitettu. Viimeisessä Sotaveteraani-lehdessä kirjoitettiin taistelutoiminnasta Muurmanin radan suunnalla. Lehdessä kerrottiin kuinka partiot yleensä onnistuivat hyvin, mutta erään virolaispartion epäonnisella retkellä koko partio tuhoutui. Neljä jäsentä kaatui taistelussa, yhdeksän jäi vangiksi ja teloitettiin, näin koko partiosta ei ketään palannut. Partio oli suomalaisten kouluttama ja lähettämä suomenpojista koottu vapaaehtoisjoukko, jonka jäsenten nimet on kaiverrettu tänne muistomerkkiin. On sodan kovien kohtaloiden karua totuutta, että sankarikuolema voi kohdata kaukanakin omasta kotimaasta, niin kuin näille suomenpojille kävi. Sotaveteraani-lehden kirjoitus osoittaa totuuden kertomisen halua kirjoittaa totuus myös tappioista, silloinkin kun se vielä kipeästi jälkipolviakin koskettelee.
Suomalaiset voivat tuskin koskaan osoittaa liiallista kiitollisuuttaan niitä virolaisia aseveljiä, Suomenpoikia kohtaan jotka tulivat suomalaisten rinnalle taistelemaan yhteistä vihollista Neuvostoliittoa vastaan. Muuttunut maailma on osoittanut sen, että viime sotien viholliset olivat suurine valloitusaikeineen väärässä. Jokainen nykypäivän kansalainen sekä Suomessa niin kuin Virossakin on omakohtaisesti voinut nähdä ja ymmärtää, että veteraanien taistelu oli myös taistelua suuren rauhan ja kehittyvän maailman hyvinvoinnin puolesta.
Me kaikki läsnäolijat teemme suurta kunniaa kaikille sankarivainajille. Erityisesti teemme kunniaa niille virolaiselle vapaaehtoisille suomenpojille, jotka lepäävät näiden hautakumpujen alla. He antoivat kaikkensa, he antoivat henkensä Viron kunnian ja Suomen vapauden puolesta. Oikeastaan asian voisi sanoa myös toisin päin, Viron vapauden ja Suomen kunnian puolesta.
Hyvät läsnäolijat.
Himmetä ei kiitos ja kunnia koskaan saa. Hiljentyminen sankarihaudalla saa jokaisen vapautta kunnioittavan kansalaisen paljastavan päänsä kaikkien sankarihautamuistomerkkien edessä. Kaikkivaltias Jumala, taivaan ja maan luoja: Siunaa ja varjele Suomen ja Viron kansoja, niiden itsenäisyyttä sekä itsenäisyyden puolesta taistelleiden keskuudessamme olevien veteraanien loppuelämää.
